Kuinka löysin reikin elämääni

Lähdin aikalailla heti täysi-ikäistyttyäni maailmalle. Mietin Lappeenrannan hyhmäisillä kaduilla pimeässä tuulen tuivertaessa kasvoille (mitä luultavammin marraskuussa), että elämän täytyy niin olla jossain muualla kun täällä. Elämän täytyy olla jotain muuta, kun tätä. En edes nähnyt vastaantulevien kasvoja ja kaikilla, myös minulla, oli kiire paikasta toiseen.

Vasta myöhemmin tajusin, että ahdistukseni syynä ei tainnut olla vain se, että Lappeenranta oli pieni ja tuntui, ettei elämä liikkunut siellä. Ainainen tappelu kotona oli varmaan se pohjimmainen syy ahdistukseen. Olimme toisiamme vastaan emmekä toistemme puolella.

Matkustin vuosia, tulin aina välillä takaisin kotisuomeen euron kiilto silmissä ja lähdin takaisin heti, kun oli mahdollista. Heti, kun kävi ahdistamaan liikaa. Ostin vain menolippuja, joiden ajattelin vapauttavan minut. Asuin pisimpään Latinalaisessa Amerikassa. Ensin Meksikossa, sitten Nicaraguassa ja viimeimmäksi Kolumbiassa. Tuolla mantereen osalla minua kiehtoi ihmisten eläväisyys, ruoka, talojen värikkyys, musiikki, iloisuus. Tunsin täyttyväni elämästä itsekin. 

En tajunnut samalla pakenevani itseäni. Yritin epätoivoisesti täyttää sisällä olevan onton olon jollain ulkoisella. Yritin etsiä rakkautta ulkopuolelta. En tajunnu,t ettei mikään ulkoa voinut täyttää tuota sisäistä onttouden tunnetta.

Kolumbiassa kuutisen vuotta sitten minun sen hetkinen maailmani romahti. Samalla sydämeni särkyi täysin, minä säryin. En tiennyt, että miten olin itseäni edes pitänyt kasassa siihen asti. Aloitin ensimmäistä kertaa tietoisesti meditaation. Istuin alas ajatusteni kanssa. Muistan, kun olin tulossa joogasta. Katsoin ylös tähtitaivaalle ja kyyneleet vieri minun kasvoilla. Olin niin pohjattoman kiitollinen siitä romahduksesta, jonka olin kokenut ja joka vielä jatkui pitkään tuon illan jälkeen. Olin niin äärettömän kiitollinen, että nauroin ääneen ja itkin. Tiesin, että minun elämä ei olisi voinut jatkua enää sellaisena, kun se oli siihen asti ollut. Olin ikikiitollinen tuosta kamalasta olosta ensimmäistä kertaa elämässäni.

Välissä olin vuoden Suomessa, mutta vielä reissukuume poltteli kantapäitä. Olin kaikkien muiden työpaikkojen lisäksi Sturenkadulla töissä kaupan kassalla monen monta tuntia. Enpä tiennyt silloin, että vuotta myöhemmin istuisin ensimmäisellä reikikurssillani tien toisella puolella.

Vuonna 2020 kävin vielä koukkaamassa Australian kautta ja olin 10 päivän vipassana kurssilla samaan aikaan, kun maailma meni kiinni. Siellä ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota kehooni. Syksyllä Suomeen muutettuani elämä alkoi tuntua sietämättömältä. Tajusin, että se oli ollut tätä samaa harmaata ja ahdistavaa möykkyä aika pitkään. Matkailu ei enää ollut pitkään tuonut minulle sitä tunnetta mitä olin lähtenyt hakemaan, ehkä se ei ollut koskaa sitä antanut. Jooga ei auttanut. Tunsin, etten itse pääse enää eteenpäin. Halusin kokeilla jotain uutta.

Otin muutaman kaukoreikihoidon vastaan Instagramista löytämältäni energiahoitajalta ja tunsin jotain liikahtavan. Tuli olo, että hei tässä on sitä jotain, tämä on sitä mitä olen etsinyt. Googlasin reikikursseja Helsingissä ja pian löysin itseni Kari Pauluksen kurssilta Sturenkadulta, kauppaa vastapäätä.

Ensimmäinen kerta, kun opettajani laski käden pääni päälle, vierähti yksinäinen kyynel kuin varkain poskelleni. Jotain liikahti. Elämä minussa liikahti. 

Kuinka suuri voima onkaan kosketuksessa, joka ei vaadi mitään. Joka ei pyydä mitään. Kosketuksessa, joka on vain minua varten.

Reiki on antanu minulle tilaa. Alkaa olla helpompi hengittää. En elä enää pelkästään päässäni ja tunnen kehoni paremmin. Olen tietoisempi omasta käyttäytymisestäni. Tunnistan hieman helpommin omat tunteeni, jotka olin tukahduttanut niin pitkään. Itken paljon ja nauru on vihdoin alkanut pulppuamaan. Olen tietoisempi pelkojeni olemassaolosta. Pelon ja muiden tunteiden kohtaaminen ei kyllä ole vielä kovin helppoa. Helpompaa kuin aiemmin. 

Olen kuin kotikaupunkini Imatran villi koski, joka on kesytetty ja hiljennetty. Odotas vaan, kun padot murtuvat. Reiki on avannut minut elämälle ja avannut minussa virtaavaan elämän voiman kohisemaan vapaammin. Vielä olen monen asian kanssa jumissa ja matka jatkuu. Välillä turhaudun ja mietin, että mitä hiton järkeä tässä on. Elämässä ylipäätään. Yhä useammin muistan myös olla kiitollinen. Järjen hiventähän tässä ei olekaan. Elämä on isompi ja upeampi kuin järkiparka ymmärtääkään.

Etsin pitkään ja lopulta löysin. Voin vihdoin levätä ja lopettaa liian itsesuojelun, sillä olen turvassa. Olen kotona. 

Kirjoittaja: Anni Siitonen
”Kaikista hänen kulkemistaan teistä, matka takaisin häneen itseensä oli kaunein.”