Japanissa keväällä 2004

Kioto, vanha Japanin pääkaupunki, tunnetaan upeista historiallisista rakennuksistaan, kuin myös kauniista temppeleistään ja puutarhoistaan. Ensimmäisen hotellimme vieressä, kuinka ollakaan, oli noin sadan metrin päässä peräti Togukawa Shogunaatin linnoitus, palatsi nimeltään Nijo-jo. Shogunit olivat japanilaisia sotilashallitsijoita, jotka toimivat eräänlaisina keisarin sijaisina maallisissa ja sotilaallisissa asioissa. Togukawa suvun Shogunit tunnetaankin Japanissa hyvin yli 250 vuotta kestäneestä rauhan ja vahvan hallinnon kaudesta.

Muutaman tunnin lepäilyn jälkeen jaksoimme lähteä tutustumaan linnaan. Linna kokonaisuudessaan, sen rakennukset, puutarhat ja vallihaudat, joissa suuret kullan väriset karpit uiskentelivat, oli uskomaton kokemus. Se oli enemmänkin kuin sadusta tai hämäristä muistikuvista 80-luvun tv sarjasta Shogun. Linnasta löytyi hyvin erikoinen puusepäntyön mestarinäyte, satakielilattia. Satakielilattia on saanut nimensä äänestä, jonka se pitää sillä kävellessä. Alun perin satakielilattia on rakennettu mahdollisia salamurhaajia varten. Kerrotaankin, että kukaan ihminen ei pystynyt ylittämään lattiaa samurai vartijoiden havahtumatta sen laulavaan ääneen.

Kokeilin itsekin sukat jalassa hiipiä tuota kuuluisaa lattiaa ja pääsin eteenpäin noin puoli metriä, kun laulu alkoi. Se oli tämän salamurhaajan loppu se. Joidenkin ryhmäläistemme mielestä tuo laulu kuulosti kyllä enemmänkin vinkunalta ja narinalta, mutta ehkäpä satakielet laulavat Japanissa eri tavalla.

Linnassa vierailun jälkeen teimme ensimmäisen tutustumisen japanilaiseen ravintolaan. Täytyy sanoa, että se vei sekä kielen että myös silmät mennessään! Ruokalajeja tällä ilta-ateriallamme oli varmaankin yli kymmenen. Löytyi misokeittoa, tempuraa, rapuja, lihaa ja jopa japanilaista pizzaa ja paljon muita ruokia, joiden nimet tulisivat kyllä tutuksi myöhemmin. Tämän aterian aikana alkoi myös meidänkin suustamme kuulua sanoja arigatoo = kiitos tai domo arigatoo = paljon kiitoksia, unohtamatta myöskään lausetta ippon biiru = yksi olut. Tämä oli myös se ilta, jonka päätteeksi ensimmäinen suomalainen sake (=japanilainen riisiviini) kerho perustettiin. (Se on jatkanut toimintaansa myös Suomessa ja ehkä se poikii vielä joskus jopa uuden yhdistyksenkin.)

Japanilaista reikiä

Varsinainen opiskelumme Kiotossa alkoi komeasti limusiini taxipalvelun mustien autojen kyyditessä meidät Sensei Uenon ja hänen vaimonsa Yokon reikikoululle, joka sijaitsee Otsussa, Kioton naapurikaupungissa. Koulutuksen aluksi Sensei Ueno kertoi oman koulunsa toiminnasta yleisesti ja siitä, että hänelle on myös tuttua länsimainen reiki ja sen historia. Sensei Uenon erikoisalaa oli erityisesti alkuperäinen reiki harjoituksineen ja meditaatioineen. Voimmekin yhdistyksen jäseninä helpottuneina todeta, että se peruslinja, jota olemme pitkään noudattaneet erityisesti koskien reikin kolmea astetta, sai täällä lopullisen vahvistuksen. Sensei Ueno teki selväksi, että reikissä ei ole mitään muita tasoja. Sen hän saattoi kertoa Mikao Usuin elinaikanaan Japaniin perustaman reikiyhdistyksen valtuuttamana opettajana. Tämän lisäksi Uenon isoisä oli tuntenut Mikao Usuin ja toiminut Kuraman vuorella meditaatio-opettajana niinä aikoina, kun Usuikin siellä oleskeli. Olikin hienoa tavata opettaja, joka todella voi puhua reikistä omasta kokemuksestaan ja jolla on näin läheiset siteet reikin todellisiin juuriin. Oman mukavan eksoottisen lisänsä opetukseen toivat kanssamme opiskelevat neljä japanilaista miestä.

Opetuksessaan sensei Ueno oli Japanilaiseen tapaan selkeä ja perusteellinen. Pääosin hän opetti tekniikoita, joita reikihoitajat ja -opettajat ovat Japanissa tehneet jo Usuin ajoista lähtien. Suuri osa näistä tekniikoista on tarkoitettu lisäämään erityisesti hoitajan herkkyyttä ja läsnäoloa hoitotilanteessa. Myös meditaatiolla ja hengitysharjoituksilla oli opetuksessa hyvin suuri merkitys. Selkeänä viestinä koulutuksessa olikin reikin ja hoidettavan kunnioittaminen hiljaisuudella ja omalla vahvalla läsnäololla.

Henkilökohtaisten harjoitusten lisäksi Sensei Ueno opetti myös monia vanhoja hoitotekniikoita. Näistä tekniikoista ei tässä kerrota sen enempää, sillä todellinen reikihän on aina ollut suoraan opettajalta oppilaalle siirtyvää tietoa.

Sensei Ueno teki myös selväksi, että mitään pukeutumissääntöjä ei ole virityksissä eikä hoidossa. Kaikki vaatteet: takit, nailonsukat, korut ym. saa pitää päällä, eikä myöskään vaatteiden väreillä ollut merkitystä. Tärkeää oli, että vihkimykset tehtiin jokaiselle henkilökohtaisesti yksin siihen varatussa tilassa ja ehdottomasti silmät kiinni, koska alkuperäisen käsityksen mukaan silmien energia on pidettävä sisällä vihkimyksen ajan. Reikin symboleista Ueno kertoi niitä todellakin olevan ainoastaan neljä. Kolme ensimmäistä annetaan 2 kurssilla ja yksi annetaan opettajakoulutuksen päätteeksi. Tätä neljättä meillä lännessä sanotaan master-symboliksi. Ulkoinen asia, jota sensei Ueno piti erittäin tärkeänä, oli runsas vedenjuonti, ja hän kertoi tuovansa oman juomavetensä vuorilla olevasta lähteestä.

Sensei Uenon reikikoululla saimme hyvän lisän reikitietouteemme ja pikkuhiljaa aloitamme tiedon siirtämisen eteenpäin täällä Suomessa. Mukavana uutisena voin kertoa, että yksi mukana ollut opettaja Linda Pillai aloittaa tulevaisuudessa näiden vanhojen Usuin opetusten viemisen naapurimaahamme Viroon. Ehkäpä saamme sieltä jatkossa myös uusia jäseniä toimintaamme.

Kuramayama

Saimme viettää Sensei Uenon vaimon Yuko Uenon opastuksella yhden hienon päivän tutustumalla reikin historiaan Kuramanvuoren alueella, joka sijaitsee noin 12 kilometriä Kiotosta pohjoiseen. Kuramanvuoren alueella on ollut luostari- ja temppelitoimintaa jo 700-luvulta lähtien. Aikaisemmin tämä alue toimi esoteerisen buddhalaisen Tendai-koulukunnan vaikutuspiirissä. Tendai-koulun vanhoista tiedoista Usuinkin kerrotaan ammentaneen osan tiedoistaan viettäessään vuorella kolme vuotta harjoittaen meditaatiota ja muita Tendai-koulun harjoituksia.

Kurama on yhä pyhää aluetta, eikä siellä saa missään tapauksessa vahingoittaa luontoa tai sen eläimiä. Vuorella on paljon vanhoja temppeleitä ja pyhäkköjä, joissa japanilaiset käyvät tänäkin päivänä hiljentymässä. Kuulimme vuoripolkujen varrella sijaitsevista pyhäköistä hyvinkin mystisiä tarinoita ja niitä kuunnellessa ei kyllä enää yhtään ihmettele, että Usui sai suuren kokemuksensa juuri Kuraman vuorella.

Kävimme myös Kinone Michi nimisellä paikalla. Vanha reiki tarina kertoo, että palatessaan vuorelta suuren kokemuksensa jälkeen Mikao Usui loukkasi jalkansa tällä paikalla ja paransi sen reikin avulla.

Ylhäällä päätemppelissä, jota nimitetään Hondeniksi, saimme viettää hienon teehetken Yokon tunteman temppelin virkailijan kutsuessa meidät teelle. Myöhemmin saimme kuulla, että tällainen teehetki olisi suuri kunnia jopa Japanilaiselle. Maisemat, jotka teehuoneen ikkunasta avautuivat, olivat suorastaan ihmeelliset. Tällaisessa paikassa alkoi vähitellen ymmärtää mitä filosofinen termi teenmaku todella tarkoittaa.

Erotessamme Uenon pariskunnasta lahjoitimme heille perinteiseen japanilaiseen tapaan kiitokseksi suomalaisen keramiikkayrityksen Dragonia Oy:n valmistamaa keramiikkaa ja japaninkielellä tekstitetyn kuvakirjan Suomesta. Lupasimme pitää yhteyksiä yllä jatkossa kirjeenvaihdon ja tapaamisten merkeissä.

Kaiken kerrotun onnistuminen on suurenmoisen oppaamme, tulkkimme ja yhteyksien luojan Kaija-Leena Ogiharan pitkäjännitteisen työn tulosta. Valtavasti kiitoksia ja halauksia hänelle, itseni ja kaikkien matkalla olleiden puolesta.

Terveisin Kari Paulus