Japanilainen veistos lammessa. Veistos on osittain sammaleen peitossa. Lammen reunoilla heiniä.

Rei, ki ja do eli lyhyt johdanto japanilaiseen filosofiaan

Reiki on hyvin elämyksellinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa. Toisiin se kolahtaa kerrasta, toisiin ei ollenkaan, ja oikeastaan vain kokeilemalla tietää kumpaan ryhmään itse kuuluu. Lisäksi reiki on hyvin japanilaista. Se tarkoittaa, että sen tärkeimmille käsitteille eli reille, kille ja dolle ei oikein ole olemassa suomalaista vastinetta. Kun kulttuurinen konteksti jätetään keskustelusta pois, päädytään hörhösektorille ja lajin harjoittajat itsekin vähän nolosti kohauttelevat olkapäitään ja sanovat tekevänsä vähän semmoisia hihhulihommia. Tai mieluiten ehkä eivät sano asiasta yhtään mitään. Aihe on kuin ilmapallo, kevyttä ja tuulen mukana leijuvaa eetteriä, joka ei ole kiinni missään.

Kun minulta kysytään (aika harva kysyy) mitä reiki on, huomaan usein olevani hankaluuksissa. Onhan se hoitamista, kyllä, mutta tärkein hoidettava olen minä itse. Se on myös meditaatiota, joka onkin ehkä se helpoimmin selitettävä asia, koska aina voi vedota tieteelliseen tutkimuksen, jota alkaa jo olla saatavilla. Ja sitten siinä on se mystinen komponentti, reiju, jonka tekemällä opettaja voi virittää oppilaan aaltopituudelle, jolla toimien hän voi välittää viisasta ja parantavaa energiaa hoidettavalle ja itselleenkin. Tässä kohdassa aletaan jo koetella useimpien kuulijoiden rajoja. Niin aikanaan minunkin. Kuulin reikistä ensimmäistä kertaa jo kauan sitten, kävin kuuntelemassa aiheesta luennonkin, mutta meni monta vuotta ennen kuin suostuin kurssille. Siihen tarvittiin henkilökohtaista reitäni heilauttanut kokemus. Niin aika monella. Aika muutokselle oli tarjolla, ja opettaja löytyi, kun oppilas oli valmis.

Nyt, pian parinkymmenen vuoden kokemuksella, kieltäydyn kutsumasta itseäni hörhöksi tai hihhuliksi. Se olisi kertakaikkiaan epäkunnioittavaa tätä hienoa menetelmää kohtaan ja lisäksi vuosien aikaisen työskentelyni vähättelyä. Sen sijaan haluaisin hiukan kertoa japanilaisesta kulttuurista ja filosofiasta, joille reiki perustuu. Olen koittanut pureskella tämän muotoon, joka olisi mahdollisimman helppo länsimaisen nykyihmisen ymmärrettäväksi. Eli ole hyvä, tässä tulee japanilaista filosofiaa pähkinänkuoressa.

Rei

Rei tarkoittaa tasapainoa, maailmanjärjestystä tai harmoniaa, joka vallitsee, kun kaikki on omalla paikallaan. Itselleni termi tuli tutuksi budoharjoituksissa, jossa jokaisen treenin alussa sanottiin rei budon perinteelle tai temppelille, opettajalle ja harjoituskumppaneille. Budosalilla kukin harjoittelija tietää paikkansa, siinä auttavat vyön värit.

Kivistä tehty patsas. Kivet pinottu päällekkäin. Taustalla bamburuokoja.

Ja sitten oli käsite sempai, joka tarkoitti vanhempaa harjoittelijaa sekä kohai, joka on juniorimpi. Kohain tehtävä on ottaa oppia sempailta ja aikanaan, itse sempaina, välittää oppia seuraaville. Joskus kohai voi edetä nopeammin kuin sempai vyöarvoissa, mutta sempai oli silti ensin. Japanilainen opettajaa tarkoittava sana sensei tarkoittaa sitä, joka oli ensin. Ei välttämättä sitä, joka tietää kaikesta eniten vaan sitä, joka on ollut dolla pisimpään.

Kuulostaa hierarkkiselta ja voi toki olla sitäkin. Tietyn pysyvyyden on pakkokin olla osa rein luonnetta, koska rei kannattelee perinnettä, autenttista tekemisen tapaa, joka säilyy harjoittajastaan riippumatta. Tässä tempoilevassa maailmassa rei edustaa pysyvyyttä, luottamusta ja turvaa. Tiedämme, että aurinko nousee. Tiedämme myös, että aivan kuten vesi virtaa alamäkeen, ki-energia virtaa sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Elämä virtaa sukupolvelta toiselle ja siitä edelleen seuraavalle. Luonnonlait pitävät yllä järjestystä.


Rei on luonnonlaki, joka on pysyvä mutta silti jatkuvassa liikkeessä. Vähän ristiriitaista, mutta niin idän filosofia on. Se ei ole joko-tai vaan sekä-että. Yin ja yang, joissa vastavoimat ravitsevat toisiaan. Aina, kun systeemin osanen liikahtaa, se vaikuttaa viereisiin osiin ja nekin hakeutuvat uuteen asentoon. Joskus lempeästi, joskus rytinän kanssa, mutta aina lahjomattomasti.


Onneksi myös viisaus on rein ominaisuus. Luonto itse on paljon lapsiaan viisaampi ja osaa löytää tasapainon vaikka me sitä kovasti yritämme horjuttaa. Reikiä harjoittaessani tiedän olevani tekemisissä jonkin paljon itseäni viisaamman kanssa ja voin luottaa siihen, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Ja vaikka en ihmisenä tai hoitajana aina tiedäkään mitä olen tekemässä, voin luottaa siihen, että tämä ikiaikainen energia tietää. Tietoisuus tästä nostaa ison taakan harteilta ja vapauttaa energiaa oman elämän elämiseen.


Rei vaikuttaa paitsi maailmankaikkeudessa ja yhteisöissä, myös jokaisessa ihmisessä. Japanilaisessa filosofiassa ajatellaan, että sairaus on seurausta rein järkkymisestä ja sitä seuraavasta ki-energian häiriöstä. Tämä epätasapainon tila voidaan parantaa tuomalla ihmiselle lisää kitä, joka tietää minne hakeutua, koska rei ohjaa sitä. Hoitamisen näkökulmasta ki-energia on viisasta elämänvoimaa, joka pyrkii sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Keho tai mieli, ihan sama, ki elävöittää siellä, minne ei ole päivä paistanut.


Ihmisen paikka on maan ja taivaan välillä, sukupolvien ketjussa, ja kun ihminen pysyy omalla paikallaan systeemissä, hän voi hyvin. Nykykielellä puhutaan terveistä rajoista, omassa energiassa olemisesta. Välillä systeemissä viereinen palanen saattaa liikahtaa. Elämä on sellainen, että se ei aina kysy sopiiko. Ihminen, joka on omassa voimassaan, eli jonka elämässä rei vallitsee, on nykykielellä resilientti eli sopeutuu helpommin vaihteleviin tilanteisiin.


Japanissa ajatellaan, että ihmisen energian keskus on alavatsalla, paikassa, jossa maan ja taivaan energiat sekoittuvat ja joka tunnetaan nimellä hara. Kun ihminen toimii harasta käsin, hän on tasapainossa niin kehon kuin mielenkin näkökulmasta. Nykyaika tarjoilee loputtomasti ärsykkeitä, jotka vetoavat päähämme, ajatuksiimme ja logiikkaamme. Tämä on ihmisen olemuksen tasapainon näkökulmasta ihan kestämätöntä. Reikiharjoitus auttaa palaamaan haraan, keskustaan, olemaan enemmän yhtä koko olemuksemme kanssa. Aina uudelleen ja uudelleen.


Rei ohjaa reikihoitajaa tekemään sen, mitä hoidettava tarvitsee. Se, miten viesti kullekin hoitajalle välittyy, on hyvin yksilöllistä, ja jokaisella tekijällä on yksilöllinen tapansa aistia energiaa. Yksi näkee, toinen tuntee, joku ehkä vain tietää minne kätensä laitella. Joillekin energia ilmenee väreinä tai symboleina. Joku harjoittaja on saattanut aistia enkeleitä tai muita auttajia. Se on henkilökohtaisena kokemuksena täysin ymmärrettävää ja aika yleistäkin. Mutta siinä kohtaa, kun henkilö alkaa opettaa näitä osana reikiä, perinne muuttuu. Opettaja opettaa omaa kokemusta, ei enää niin paljon jaettua perinnettä, ja homman luonne ei enää ole ennallaan. Syntyy tyylisuuntia, uusia tekemisen tapoja. Enää ehkä ei ole kyse reikistä samassa muodossa kuin perinteen mukaan.


Itse olen taipuvainen uskomaan, että sitä olennaisinta essenssiä on mahdoton sammuttaa, se palaa aina uudestaan ja uudestaan. Tykkään kuitenkin siitä, että reikin perinne pysyy ja sitä opetetaan mahdollisimman alkuperäisesti. Silloin jokainen harjoittaja rakentaa oman donsa mutta se alkulähde on kaikille sama. Oman opettajalinjan tunteminen luo selkeyttä ja muistuttaa ihmistä omasta paikastaan. Ihminen pieni, perinne pysyvä.


Maailmanpolitiikassa rei horjuu juuri nyt tavalla, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Se pelottaa ja ahdistaa monia ja järkyttää jokaisen omaa reitä. Enemmän silloin, kun se oma paikka ei ole löytynyt, kun ollaan enemmän päässä ja vähemmän harassa.

Jos haluaa kokea rein, sitä voi matkustaa vaikka Kiotoon puutarhaan tai retkeillä luonnossa. Mutta aina ei tarvitse mennä niinkään kauas, koska rein voi kokea ihan itsessäänkin. Hetkittäin ainakin.

Ki

Kuten rein, myös kin käsite tuli itselleni tutuksi budon parissa. Minulla oli onni löytää vanhan liiton japanilainen sensei, joka puhui kistä ihan arkipäiväisenä asiana jo alkeiskurssilta alkaen. Opin kehon kautta, kuinka ki vaikuttaa ja miltä se tuntuu mutta sen selittäminen on minulle edelleen aika vaikeaa. Kokeilen silti.

Bambun korsi, jossa on kaksi sadepisaraa lammen yllä. Auringon valo osuus pisaroihin.

Ki on se salainen ainesosa, jonka vuoksi lyönti uppoaa autonrenkaaseen, joka auttaa aistimaan koska vastustaja aikoo osua ja minne, ja joka purkautuu joskus äänenä (kiai). Se sama, minkä siivittämänä voi vielä tehdä parikymmentä punnerrusta silloinkin, kun oikeastaan on jo ihan poikki. Ki’tä käyttämällä onnistuin kerran juurruttamaan itseni lattiaan niin jämäkästi, ettei isokaan kaveri minua saanut nostettua. Vielä 20 vuoden jälkeenkin tämä hämmästyttää minua, koska painovoimahan on luonnonlaki eikä sitä pitäisi pystyä ohittamaan – kai?

Joskus elämässäni olen hiukan kokeillut myös tai chi’ta, kiinalaista ”aamuvoimistelua”. No ei se kyllä mitään aamujumppaa ollut, koska sinne sisään oli piilotettu monia budosta tuttuja taistelutekniikoita. Kokemukseni mukaan chi on kiinaksi sama kuin ki japaniksi. Meillä on aikido, chi kung, tai chi ja monia muita perinteitä, joiden nimessäkin tehdään kunniaa sille taustalla vaikuttavalle luonnonvoimalle. Joogaakin harjoittelin jokusen vuoden vain havaitakseni, että se mitä pranaksi kutsutaan oli minulle ihan tuttua. Kihän se siellä taas, tällä kertaa intialaiseen pakettiin kääräistynä.

On jokseenkin käsittämätöntä, että tällainen luonnonvoima, jonka ympärille on Aasian maissa kehittynyt kamppailun, hoitamisen ja henkisen kehityksen ikiaikainen kulttuuri, on meillä länsimaissa aika tuntematon. Ja sitten sille on annettu paremman puutteessa nimeksi energia.

No mitä se ki sitten on? Ki on elämä itse. Kamppailussa se auttaa pysymään hengissä. Hoitamisessa se tuo elämänvoimaa sinne, mistä sitä puuttuu. Kin luonne on virrata, ja se on ajasta ja paikasta riippumaton. Ki ilmenee jokaisen kautta uniikilla tavalla, se kantaa mukanaan jokaisen omaa luontoa. Mutta se, mitä reikissä välitetään, ei ole kenenkään yksilöllinen ki. Se on suoraan alkulähteestä tulevaa puhdasta valoa ja rakkautta. Viisasta ja parantavaa elinvoimaa.

Reikin mysteeri on, että opettajalla on tiedossaan reiju eli viritys, jonka avulla oppilas voidaan saattaa yhteen tämän lähteen kanssa niin, että hän voi välittää ki’tä itselleen ja muille. Itselleni tämä oli ihan mahdoton ajatus sisäistää vuosien ajan, ja siksi kesti aika kauan ennen kuin hakeuduin reikikurssille, vaikka olinkin kuullut ja laimeasti kiinnostunut menetelmästä. Nyt, kun itse olen opettaja ja osaan tehdä tarvittavat toimenpiteet, olen edelleenkin sanaton reikin mysteerin ääressä. En tiedä mitä reijussa tapahtuu. Omasta ja muiden kokemuksesta viisastuneena tiedän, että tapahtuuhan siinä kaikenlaista vaikkei looginen mieleni osaakaan seurata. Tässä vaiheessa polkua se vain ei enää vaivaa minua. Aina ei tarvitse tietää, joskus on lupa vain kokea.

Kin alkulähteestä en siis osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että kyse on valosta ja rakkaudesta, jostain kauniista ja pyhästä. Aiheesta on vaikea puhua lainaamatta sanoja, jotka yleensä ovat uskonnollisesti värittyneitä. Reiki ei kuitenkaan ole uskonto siinä mielessä kuin uskonto meillä lännessä mielletään. Reikissä ei ole olemassa sakramentteja, rukouksia eikä ohjeita siitä miten tullaan yhteyteen pyhän kanssa tai eletään oikein. Meillä lännessä on oikea ja väärä, musta ja valkoinen, ja kunkin on paras valita yksi jumala ja pysyä uskollisena tälle sekä seurata muiden edeltä käsin viitoittamaan tietä, joka vie tämän luokse. Japanissa ja monissa muissakin idän kulttuureissa asia nähdään ihan toisin. Siitä puhun lisää do-otsikon alla.

Do

Reiki 1-kurssin lopussa koittaa totuuden hetki, kun opettaja kertoo, että tässä nämä tekniikat nyt sitten olivat ja nyt on jokaisen omalla vastuulla ottaa ne käyttöön omassa arjessaan ja että semmoinen tunti päivässä tähän kannattaa käyttää. Aika tyypillinen reaktio on vastustus: Mutta kun eihän minulla ole sitä tuntia! Nytkin jo otsa hiessä raadan, että arjestani selviäisin. Opettajan vastaus tähän on, että se, mille annat huomiosi, kasvaa. Jos on vuosikaudet antanut huomionsa oravanpyörässä juoksemiselle ja tottunut priorisoimaan toisten tarpeet, tämä on se ensimmäinen porttipaikka, joka pitää selvittää ennen kuin do edes alkaa. On aika antaa huomionsa… niin, mille?

Puinen tienviitta metsässä. Nuolet osoittavat sinne, tänne ja tuonne.

Do on japania ja tarkoittaa tietä. Ei liene yllättävää, että kanji-kirjoitusmerkki on sama kuin sanassa budo, soturin tie. Reiki on myös do, viisaan ja harmonisen kin tie, joka pyrkii palauttamaan tasapainon harjoittajansa elämään. Mutta ei se ilmaiseksi tapahdu eikä aina ole edes kovin kivaa. Mitään palkitsevampaa en kuitenkaan tiedä.

Reikin do toteutuu hiljaisuudessa. Säännöllinen meditaatio luo tyhjän ei-tekemisen tilan, johon ki virtaa ja alkaa ilmentää itseään. Elämä itse tapahtuu menetelmän harjoittajan kautta. Ja tokihan se tapahtuu vaikkei reikiä tekisikään, olisihan se aika omahyväistä väittää mitään muuta. Mutta tietoisuus kehittyy samalla, ja kasvavan tietoisuuden myötä voimme tehdä valintoja sen sijaan, että vain ajaudumme virran vietävänä ja löydämme itsemme hakkaamasta päätämme aina vain siihen samaan seinään tai Karjalan mäntyyn. Tietoisena voi tehdä vähemmän ja saavuttaa enemmän. Tämä on testattu myös työelämässä ja voi pojat, se oli hieno löydös! Yksi niistä parhaista lahjoista, mitä reikin do on omaan elämääni tuonut.

Dohon liittyy semmoinen vekkuli ominaisuus, että ei voi yhtään tietää mitä on tulossa. Autenttinen oman itsensä ilmentäminen voi olla monella kovin hukassa niin ettei edes tunne sitä tyyppiä, joka omasta sisimmästä alkaa nousta harjoittelun myötä. Se voi olla pelottavaa. Jokainen joutuu vastakkain sen kanssa, että oma näkemys todellisuudesta muuttuu. Mihin tässä enää voi uskoa, eivätkö vanhat totuuteni enää pädekään? Välillä olo voi olla kuin umpihangessa hiihtäjällä. Polkua ei ole tuotteistettu eikä ennalta viitoitettu. Kuinka voisikaan olla? Elämää kohtihan tässä mennään eikä elämä ole luonteeltaan mekanistinen tai luokiteltavissa.

Ki kantaa mukanaan vanhaa tietoa, johon pitää luottaa ja jolle pitää uskaltaa antautua. Kompassina toimii intuitio, ei mikään ulkoapäin annettu ohje. Kunkin reikin harjoittajan pitää olla valmis kehittämään omaa intuitiotaan meditoimalla säännöllisesti. Vain hiljaisuudessa löytyy henkilökohtainen yhteys elämänvoimaan. Kun tämä yhteys on avoin, se ohjaa kohti hyvää. Tiedän hyvin, että viimeistään tässä kohti juttuni alkaa kuulostaa new age-höpinältä, että kaikki on vain ihanaa pusipusia ja naminamia. Muistutan kuitenkin, että silloin, kun ihminen antautuu elämälle, hän antautuu myös sen vaikeille puolille. Elämä tuo eteen kaikenlaista, ja itse olen kokenut, että omien haasteiden lisäksi ki kantaa myös ylisukupolvista lastia. Välillä elämän vastaanottamisen läksy on raskas ja vaatii rohkeutta. Tämä on kovaa työtä mutta hyvin palkitsevaa.

Harjoittelun myötä kasvaa myötätunto ja halu auttaa muita. Jotenkin kun elämän tunnistaa itsessään, sen tunnistaa myös toisissa ja ymmärtää, että se sama liekki meissä kaikissa lepattaa. Elämänvoimaa kunnioittaa, sitä haluaa vaalia ja auttaa läheisiään. Mutta nyt tarkkana: aika harvoin ihmiset arvostavat sitä, että heidän asioihinsa puututaan. Do on jokaisen oma ja henkilökohtainen. Vaikka oma tietoisuuteni laajentuisi niin, että näen selvästi myös muiden haasteet, niihin ei passaa puuttua. Tämä on ollut iso oppiläksy itselleni.

Ulkoapäin katsottuna do’lla edistymisen kyllä huomaa, ja yleensä se hämmentää läheisiä. Voi tulla hankausta heidän kanssaan, oma työura tai aikaisemman harrastukset voivat alkaa tuntua merkityksettömältä. Mutta samalla, kun minun pieni osaseni systeemissä hakeutuu uuteen asentoon, myös viereiset palaset liikkuvat. Tämä on rei eli pyrkimys tasapainoon, muistatko? Oma sisäinen prosessini heijastuu ympärilleni. Niin sisällä kuin ulkona, sanotaan. Tai Gandhin sanoin: Be the change you want to see in the world.

Keski-iässä viimeistään alkaa olla tärkeää miten elämään suhtautuu. Useimmilla on taipumus betonoitua paikoilleen ja alkaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Tai mukaan voi tarttua katkeruus siitä, ettei elämä ehkä mennytkään ihan niin kuin olisin halunnut. Kun toiminta on ollut kovin ulkoa päin ohjattua, riskinä on menneiden oppien mekanistinen toistaminen ja autenttisuuden väljähtymien. Do haastaa pysymään uskollisena itselleen. Ei ole niinkään kyse yksilöllisyyden korostamisesta vaan elämälle auki pysymisestä. Joka pysyy dolla, pysyy elävänä vielä vanhanakin. Näin uskon.

Lopuksi

Japanilaiseen ja yleisemmin aasialaiseen maailmankuvaan suhteutettuna reiki saa kontekstin ja on jotenkin selkeämpi käsittää. Tähän samaan maailmankuvaan perustuvat kaikki budolajit sekä monet aasialaiset hoitamisen tavat aina akupunktiosta vyöhyketerapiaan ja moneen Suomessa vähemmän tunnettuun menetelmään. Metodit ja perinteet ovat tuhansia vuosia vanhoja, mikä itselleni on eräänlainen laatuleima: kyllä humpuuki katoaa ajan hampaisiin. Reiki ei ole kadonnut. Se on kyllä saanut uusia muotoja, ja reikin nimellä voi löytää hyvinkin monenlaisia tekemisen tapoja.

Itse halusin liittyä Usui Reiki Ryoho -yhdistykseen, koska minulle oli tärkeää oppia reikin tekniikka mahdollisimman alkuperäisenä, japanilaisena. Tuo tapa ei aina ole se helpoin eikä päästä harjoittajaansa siitä missä aita on matala. Vaikka do onkin joskus eräänlaista umpihankihiihtoa, reikin harjoittaminen on helpompaa ja mukavampaa samanhenkisen yhteisön jäsenenä. Monet teemat, joita kuvittelin ihan vain omikseni, ovatkin lopulta aika universaaleja. Ja lopulta reiki on keskitie: se ei edellytä mitään yli-inhimillisiä ominaisuuksia eikä ylimaallista henkistymistä, ei myöskään pakota luopumaan yhtään mistään. Ihan vain uteliaisuus voi olla riittävä syy aloittaa.

Teksti: Kaisu Sutinen
Kuvat: Kaisu Sutinen ja vapaista kuvapankeista